Nyt taas koetellaan mun luterilaista moraalia. Jouduin eilen dumppaamaan lapset isovanhemmille, kun en itse kivuissa pystynyt enkä jaksanut hoitaa. (Migreeni ottaa nyt itteensä flunssan ja lihasjumien takia pahasti.) Hemmetti, koulukäsiet lapset, mikä niissä nyt on niin hankalaa? Ne tekee itse omat leipänsä, pesee itsensä ja käy vessassa.  Mitä niissä muka on hoitamista? Kyllä ne syö kun on nälkä ja menee nukkumaan kun sanoo että on nukkumaanmenoaika. Mun on vaan niin vaikee antaa periksi ja myöntää missään tapauksessa että en jaksa. Päätin sit kuitenkin että hemmetti töihin mä meen koska oon sanu illan levätä. (kiskoa kipulääkettä toisensa perään ja odottaa mikä viimein auttais.) No, tietenkin herään aamulla jäätävään silmän takana vihlovaan kipuun ja etovaan oloon. Ja hemmetti just olin vapailla. Vähän paska fiilis soittaa töihin että mä oon nyt niin kipeä, etten voi tulla. Mietin päässäni miten kamala lintsari oon, varmaan vaan haluan jatkoa vapaille, kun oli niin kivaa maata nekin jäätävän kivun kanssa sohvalla ja sängyllä. Joo, mä rakastan sitä kivussa ja lihasrelaksantti/triptaanipöhnässä makaamista... Mietin miks mä oon saanu tällasen kehon joka pettää mut aina? Mä haluan käydä töissä, mulla on työpaikka ja sitten mun kroppa tekee mulle tätä. Mä haluisin enemmän ku mitään muuta ihan terveen kehon ja edes puolet  vähemmän migreenejä.

ps. Niille jotka meinaa ehdottaa että voisin ottaa käyttöön sen ja sen vitamiinin tms. niin lukekaa edellinen postaus.

P.P.S. Loppuun vielä hyvin kroonista kipua kuvaava meemi. joten jos mä nauran tai hymyilen, mä voin silti olla ihan helvetin kipee.

chronic_illness_pain_scale.jpg