Musta tuntuu tällä hetkellä siltä, että mua ois just vedetty tukasta ja pyöräytetty päätä oikein kunnolla, ja perään pamautettu kaulimella päälaelle. Sillä erotuksella, että jos noin olis tehty oikeasti, niin se tunne hiipuis ajan kanssa pois. Mutta tää mokoma viipyy monta viikkoa. Mä yhdistän tän olon allodyniaan. Migreeniyhdistyksen sivuilla siitä sanotaan näin:

"Särkyvaihe voi kestää neljästä tunnista kolmeen vuorokauteen. Hoitamattomassa tai huonosti hoitoon reagoivassa kohtauksessa migreenikipu jakautuu kahteen vaiheeseen: Alussa kipu on kova ja sitä esiintyy ponnistuksessa, esimerkiksi portaita noustessa. Tämä johtuu kolmoishermon herkistymisestä (perifeerinen sensitaatio). Myöhemmin herkistyvät keskushermoston kipuradat (sentraalinen sensitaatio). Tämän voi tunnistaa niin sanotusta allodyniasta, jossa jollakin alueella, esimerkiksi päänahassa normaali kosketus muuttuu kipuaistimukseksi."

Mulla on kroonistuneen kivun jäljiltä jatkuva arkuus päällä. En halua, että mun päätä kukaan silittää, hipsuttaa, tai harjaa hiuksia. En halua pitää pipoa päässä. Silmälasit sattuu. Tilanne oli ihan jees viimeisimmän botoxin jälkeen, mutta sen vaikutus ei riittänyt kahta kuukautta pidemmälle. Tällä hetkellä saan botoxeja neuron polilta, ja sieltä ainakin sanottiin, että niitä voi pistää vain 3kk välein. Vielä pari viikkoa mun pitäis odottaa, että saan seuraavat pistokset. No, tähän väliin on pakko vissiin ottaa kortisonikuuri, jotta pärjään seuraaviin pistoksiin.

Tää on suoraan sanottuna perseestä. Mä ehdin Botoxin jälkeen jo tottua siihen, että mulla itse asiassa on migreenissä kohtauksia. Ei jatkuvaa kipua, vaan silleen ku normaaleilla migreenikoilla, että on kivuton, oireeton, ja sitten jonain päivänä on kipua. No, mulla useammin vielä, kuin muilla, mutta ei niin pahoja, ja tosiaan niitä kivuttomia päiviä on välissä. Mun migreeni on ollu myös viime aikoina työnantajan kannalta kiva, koska se on tullut vaan vapaapäivinä. No, nytkin oon vielä koittanut sinnitellä töissä. Koska siitä poissaolosta tulee ainakin itelle kauheen huono omatunto ja stressi siitä, onko mun tilalle saatu ketään, ja joutuuko joku pulaan "mun takia". (Joo mä tiiän että on tosi typerää ajatella näin.) Ja toki kaikissa työpaikoissa ei ole otettu asiaa kovin hyvin, ja se on sitten pahentanut oireita, koska stressaan.

On myös käytännössä hirveen vaikeeta elää niin, että en paljasta kipuani kaikille kanssakulkijoille. Mitä mä sanon, jos vaikka joku koskee mun "ihanan pinkkiin tukkaan". Vaikka niin, että oon työroolissa, ja periaatteessa en voi sanoa, että nyt jumalauta näpit irti. Kai mä voin muotoilla asian niin, että ei saa sotkea kampausta, mut ei mulla ole sellaista. Mun on itse asiassa pakko pitää hiukset lyhyenä, koska en voi ajatella mitään ponnareita, pinnejä, pantoja ja mitä näitä nyt on.

Täytyykö sitten kaikki kipu aina piilottaa? Oon omassa mielessäni päätellyt, että mun itseni on helpompi olla,kun kerron ainakin lähimmille, miten vaikka tää päivä on aivan perseestä. Täytyy olla kuitenkin kiitollinen, että mulla on esim ihania ystäviä ja työkavereita. Eihän tätä ilman niitä jaksais!