Viimeiset pari viikkoa on tullu maattua enemmän ja vähemmän sängyn pohjalla, kotona ja sairaalassa. Verhot kiinni, valot pois, laput silmille. Tänään on eka päivä kun mä en joudu kotona vetämään verhoja ikkunaan vaan mun silmät jo vähän kestää. Enkä mä raaski. Tulin sängylle kissan viereen ja katoin miten kaunis näky kun toinen hakeutuu aurignonlämpöön, venyttelee ja ottaa kissamaisimman asentonsa ja alkaa tuhista tyytyväisenä. Mietin siinä että voisin  itekin vaan käydä kisun viereen ja ottaa rennosti, se kun on ollu mulle viime aikoina niin kovin vaikeeta.

Mä oon tosiaan ollu aika paljon nyt muiden  autettavana. Sairaalassa mulle oli todella vaikeeta asettua potilaaksi ja hoidettavan rooliin. Heti kun olin yhtään paremmassa kunnossa hetken, niin mun piti olla jotain touhuamassa. Hain itse puhtaita vaatteita ja petivaatteita, vaihdoin suihkun  jälkeen ihan itte omat petivaatteeni, soittelin eksälle että miten lapset, oottehan hoitaneet mun kissoja... Ja joo, vaikka kipeimmillään painoin pään peiton alle niin mun alitajunta rekisteröi kaikki soivat potilaskellot, käytävältä kuuluvat muiden potilaiden äänet, hoitajien jutut... No koko ajan sellanen vireystilassa oleva olo. (Niinno menkää ite sairastamaan työmaalle, niin tiiätte!)

Vaikka mulle on tosi vaikeeta ajatus, että muut hoitaa niin kotiutumisen jälkeen mulle kuitenkin kahden ihanan ihmisen ansiosta tuli tilaisuus siihen että annan vielä muiden hoitaa. Toinen otti mut kylään ja toinen lupas hoitaa mun kissat sillä aikaa. Aika monta päivää siinä meni mutta lopulta onnistuin ottamaan ilon irti siitä ajatuksesta että ei vitsi, mä voin myös antaa muiden hoitaa. Mä sain lopulta pahimman mentyä vaan nauttia siitä että ite makaan sohvalla ja ruoka valmistuu ilman mua. Imin sieraimet täyteen sitä tuoksua ja fiilistelin sitä. Ja niin, mä pysähdyin, mutta maailma jatkoi silti pyörimistään. Aika huikeeta! (Meikässä asuu vissiin pienenpieni kontrollifriikki) Toinen hieno asia oli kotiin tullessa huomata että kissoja hoitanut kaveri on myös siivonnut täällä. Sekin on aikanaan ollu mulle vaikeeta että muut siivoo, mut kotiin tullessa olin lähinnä onnellinen siitä että nyt mun ei itse tarvii. Mä_voin_vaan_olla!

Muiden autettavana ja hoidettavana olo oli mulle mieletön asia kokea, vaikka aina hoen sitä että mä pärjään omillani kyllä, oon vahva ja itsenäinen nainen. Lopulta kyse ei oo kovinkaan isoista asioista, mutta kipeimmillä hetkillä ne on itelle maailman vaikeimpia ja se, että joku muu ottaa ne hoitaakseen, merkitsee mulle ihan mielettömästi. Uskoisin, että muillekin vastaavassa tilanteessa oleville tarjottu apu kelpaa. Suosittelen siis rohkeesti kysymään siltä kaverilta, että voinko mä tehdä jotain, jotta sun ois helpompi olla. Välittäkää toisistanne <3